Taidemaalari Gustav Klimtin kuolinvuoden mukaan nimetty italialaiskvartetti yrittää luoda itselleen jonkinlaisen taidebändin imagoa. Saatekirjeen sitaatit File under: Post Modern Music ja Undressed Momento is just a masterpiece of intimist music… eivät oikein vastaa musiikillista sisältöä. Kyseessä on Katatoniaa, Anathemaa ja useita kasaripumppuja lainaileva goottiorkesteri. Vaikka omaperäisyyttä saa tältä levyltä etsiä kissoin ja koirin, ei kyseessä ole aivan onneton tekele.
80-luvulta saundaavat, kaiutetut kitarat, melankolisesti leijaileva tunnelma ja Marco Soellnerin rauhallinen, melodinen laulu määrittävät levyn kappaleita. Yhtye tuo pääosin kevyeen rockiinsa metallisia sävyjä runsaalla tuplabasarien käytöllä, ja levyn lopettavassa Stalingrad Themessä on raskautta siirretty myös kuusikielisten puolelle. Levyn yleissaundi tuo mieleen Katatonian The Discouraged Onesin, mutta kitaraefekteissä on selvästi haettu The Curen, U2:en ja The Churchin ilmavaa sointia.
Klimt 1918:n tyylikkäästi toteutetussa perusgootissa ei yleisesti ottaen ole mitään vikaa, mutta esikoislevynsä huolella veistettyä, kauniin alakuloista ilmapiiriä häiritsevät erittäin laiska sävellystyö. Nimibiisin päämelodia on suoraan Dire Straitsin Money for Nothingista, "That Girl" on silkkaa Anathemaa ja "Pale Song" ei kauas heitä Don’t Fear the Reaperista. Yhtye toistaa myös usealla raidalla itseään jättämällä kitarat mielikuvituksettomasti junnaamaan. Soellnerin karismaattiseen ääneen ei sen sijaan väsy, kunpa mies vain olisi tyytynyt laulamaan äidinkielellään. We Don’t Need No Musicissa hän aloittaa italiankielellä, ja se kuulostaa aivan mahtavalta.
Jos olet edellä mainittujen yhtyeiden ystävä, ja kaipaat samanhenkistä tunnelmointia, oli esittäjä mikä tahansa, voi Undressed Momenton huoletta poimia mukaansa. Mitään uutta ja ihmeellistä se ei tosin sisällä. Itse en millään tunnu pääsevän yli siitä ajatuksesta, että Klimt 1918 kuulostaa köyhän miehen Katatonialta.